Direktiivit ja standardit

Vesihuoltoa säädellään kolmella päädirektiivillä, vesihuoltolaki 2001/119 ja ympäristölaki 2000/86 sekä vesidirektiivillä (2000/60/EY).
Ympäristöasetus lainsäädäntö määrää:

  • ihmistä ja hänen ympäristöään on suojeltava vahingoilta ja haitoilta riippumatta siitä, ovatko nämä saasteiden tai muiden haittatekijöiden aiheuttamia
  • arvokkaita luonnon- ja kulttuuriympäristöjä suojellaan ja hoidetaan
  • biologista monimuotoisuutta ylläpidetään
  • maata, vettä ja fyysistä ympäristöä käytetään niin, että niitä ylläpidetään ja suojellaan ekologiselta, sosiaaliselta, kulttuuriselta ja yhteiskuntataloudelliselta kannalta kestävän kehityksen mukaisesti
  • uudelleenkäyttöä ja kierrätystä tuetaan, kuten muussakin materiaaleihin, raaka-aineisiin ja energiaan liittyvässä taloudenpidossa, kiertokulun loppuun asti.

Vesidirektiivillä pyritään luomaan puitteet yhteisille säännöille EU-tasolla eurooppalaisten vesien suojelemiseksi; järvet, vesistöt, rannikkovedet ja pohjavesi, mutta ei meri. Kyse on ennen kaikkea veteen liittyvän ympäristötyön parantamisesta yhteisen lainsäädännön avulla.
Päädirektiivit pannaan täytäntöön kansallisessa lainsäädännössä, esimerkiksi Suomen rakentamismääräyskokoelma, joka säätelee maan, veden ja rakennusten käytön suunnittelua. Ympäristöministeriön säädökset sisältävät muun muassa kaikkia kuntia koskevat määräykset, joiden mukaan kunnat ovat velvollisia laatimaan koko kuntaa koskevan yleissuunnitelman.
Standardeja käytetään varmistamaan, että tuotteet ja järjestelmät ovat päädirektiivien mukaisia (jotka voivat usein olla hieman ”epämääräisesti” muotoiltuja). Järjestelmät voidaan yksinkertaisesti testata sovellettavien standardien mukaisesti ja päättää testien perusteella, täyttävätkö ne asetetut vaatimukset.
Esimerkki paineviemärien tärkeimmästä standardista Euroopassa on EN 1671